Surua ja kauniita muistoja

 Kauan on edellisestä päivityksestä. Talvi oli kovin luminen, joten tottikset saivat jäädä. Feon, tuttavallisemmin nykyään Pauli, kanssa päästiin tutustumaan hakuilun ihmeelliseen maailmaan joissakin treeneissä. Niihinkin tosin tuli taukoa kovien pakkasten takia. Eikä aikataulutkaan voi aina osua yksiin isommassa porukassa. Kovin mukava laji ja tahtoisin perehtyä siihen enemmänkin. Paulikin tuntui tykkäävän. :)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

      Ruman viimeiset treenit 15.4.2011

Talvi oli Rumalle kovin vaikea. :( Lonkat kipeytyivät entisestään, liukkailla oli vaikea pysyä pystyssä ja kun jalka lähti alta, teki todella kipeeä. Syvässä hangessa wanhuksen oli lähes mahdotonta liikkua.
Lenkit olivat lyhyitä ja se vei omalta osaltaan wanhuksen jaksamista ja lihaksia. Kuinka pahalta tuntuikaan tehdä ja puuhata Feon kanssa, kun Ruma jäi yksinään kotiin. Lenkit oli lyhyitä, toisinaan ei päästy kauaksikaan, kun tytteli liukastui jo parkkiksen reunamilla. Ikean parkkipaikka taisi olla niitä ainoita, jossa saatoin antaa sen jolkotella ilman pelkoa liukastumisesta ja umpihangen aiheuttamasta rasituksesta.

Törmäsin netissä ilmoitukseen yliopistollisen eläinsairaalan nivelrikkotutkimuksesta. Otin siitä selvää ja Ruma pääsi perusteelliseen terveystarkastukseen, jossa tutkittiin ontumiset, kuvattiin vanhuksen lonkat, selkä ja polvet ja otettiin laajat verikokeet.
Lonkkien nivelrikko oli huomattu jo edellisenä kesänä, se ei niinkään tullut yllätyksenä vaikka luulinkin rikon olevan lievempi ja vain toisessa lonkassa. Oikean lonkan rikko oli paha ja vasemmastakin rikkoa löytyi.
Pahin tulos saatiin verikokeista. Rumalla oli kalsium-arvot korkealla, joka viesti kasvainsairaudesta.
Lääkäri halusi vielä uusia verikokeet varmistuakseen ettei kyseessä ollut mittausvirhe tms.

Ruma meni lopulta yllättävän nopeasti huonoon kuntoon. Vatsa ei tahtonut toimia, tai toimihan se, mutta liian nopeasti. Kiidätin sen lääkäriin, kun tavaraa tuli molemmista päistä niin kovalla voimalla ettei tyttö tahtonut tolpillaan pysyä. Röntgenkuvissa ei näkynyt mitään. Tyttö nesteytettiin ja aloitettiin antibiotit ja kolmet muut lääkkeet tasapainoittamaan vatsan toimintaa. Niistä oli apua hetken, mutta vatsa ei palautunut enää ennalleen.
Viimeisinä päivinä tuntui, että ruoka tuli suoraan läpi eikä sitä juurikaan imeytynyt.
Särkylääkkeet vaihdettiin rimadylista tramaliin. Tramalin avulla wanhus saattoi levätä kotona eikä enää "kipupiipannut" pitkin öitä. Kaivautui silti maton alle, petasi ja "murtautui" tuulikaappiin, jotta sai nukkua kiinni ulko-ovessa. Taisi haluta viileään. Rikkoi kulmahampaansakin näissä "touhuissa".
Tramalin avulla Ruma sai kuitenkin nauttia koiramaisista päivistä, sillä ne selvästi lievittivät kipua. Toki Ruma oli omaitsensä loppuun asti, eikä ulkona näyttänyt kipuilua ollenkaan. Kamalaa kuultavaa ja katseltavaa se kuitenkin oli sitten kotona.

Tyttöset 16.4.11

Maanantaina 11.4 heräsin väsyyneenä, kun olin taas kuunnellut Ruman valitusta pitkin yötä. Kakka oli taas tullut sisälle. Tyttönen ei enää edes ehtinyt pyytää ulos, vaikka aina ennen heitti vaikka voltteja päästäkseen ulos ettei tarvitsisi sisälle tehdä.
Puoli viideltä aamulla seistessäni ulkona katsomassa, kuinka kipeetä Ruman teki käydä kakalla, päätin ettei näin voi jatkua. Tein elämäni kamalimman päätöksen. Annoin Rumalle reilun viikon aikaa. Tai lähinnä annoin sen itselleni.
Silloin se tuntui niin kamalalta. Tuntui, että kaikki jäävät kesken ja keksin päässäni tekosyitä siihen ettei näin tarvitsisi tehdä. Lääkärikin sanoi lopuksi, että ne kuusi nisäkasvainta olivat luultavimmin niitä etäpesäkkeitä ja jossain Ruman sisällä tikitti aikapommi. Pommi oli viritetty ja se oli pysäytettävä, ennenkuin aiheuttaisi enempää turhaa kipua.

Meillä oli Ruman kanssa viimeisinä päivinä kaksi sääntöä;
1. KAIKKI on sallittua
2. Kipulääkettä niin paljon, kun vaan voi antaa.
Näillä mentiin ja sain vielä nauttia Rumastani reilun viikon. Välissä oli parempia päiviä ja sitten oli niitä päivä, kun tuntui ettei tytteli jaksaisi enää seuraavaan päivään.

Rannalla rokaten 17.4.11

Silti kiirastorstai tuli liian nopeasti. Keskiviikkoiltana käytiin Ruman, Lindan ja Titon kanssa räpsimässä kuvia Haukilahden rantakalliolla. Niin kauniita kuvia. Kiitos Linda! <3

Viimeinen yhteinen ilta 20.4.11

Kiirastorstain aamu... Aamu jonka en olisi halunnut koskaan tulevan.
Se tuli kuitenkin ja se oli Ruman viimeinen aamu.
Pakkasin koirat autoon kuudelta aamulla. Tiputin lapset tarhaan ja menin tunniksi töihin tekemään ne pakolliset. Koirat saivat olla sielläkin mukana.
Sieltä matka jatkui Vantaalle Lindan, Vitsin ja Kodan luokse. Viimeinen päivä oli täynnä vauhtia, vauhtia ja vauhtia. Ruma sai ajaa vielä viimeisen jäljen, juosta ja rellastaa niin paljon, kun jaloista lähti. Ihan leikkimielistä tottistakin otettiin. Tosin siinä tuli kontaktissa molemmat tytöt samalla. :D Tramalia ja rimadylia oli aamusafkan seassa koko päiväannoksen verran ja se riittikin juuri siihen mihin oli tarvis.
Ruma söi kotirappusilla lusikasta tölkkiruokansa loput ja maitorahkankin, jota oli jäänyt aamiaisesta yli. Tölkkiruoka oli ollut kiellettyä jo vuosia, kun niissä oli vehnää eikä vatsakaan niitä oikein sietänyt. Siispä viimeisenä päivänä herkuteltiin. Maitorahkalla oli hyvä sotkea koko kuono, omat tassut ja mun housutkin.

sivulle x 2 ;)

Me kolme.. vielä kolme tuntia.

Ruman ystävät; Vitsi, Koda ja Pauli

laumaa 21.4.11

Päivä kului, tunnit kuluivat.. Kello läheni kuutta.
Mervi tuli ja mentiin vielä pellolle. Ensin Paulin ja Ruman kanssa ja sitten vielä viimeisenä vain Ruman kanssa.
Muistan, kun sanoin sille "hei, mee pois, toi tuntuu häiritsevältä". Ja siinä se käveli. Mun oma rakas Rumani. Vasemmalla kuin seuraa-käskyn alla ja täydellisessä kontaktissa pitkän tovin. Ihan pyytämättä, ihan ilman käskyä. Ja mä sanoin sille noin.
Niin alkoivat hiipua rakkaan mummelin voimat. Auto veti puoleensa ja tyttö pyysi päästä autoon.. Autoon, jolla mentiin pellolta suoraan eläinlääkärille.

Viimeiset puoli tuntia

Ruma oli niin rohkea. Iloisin mielin asteli viimeiselle matkalleen, ahneena kuin aina otti lääkäriltä vastaan nameja.. Ei ollut moksiskaan pistoksesta, tohelsi kuin aina ennenkin...
Sitten menivät silmät kiinni, tuli väsy. Ja tuli uni, ikuinen uni. Ruma oli poissa. Mun rakas Rumani.

Mervi ajoi mut kotiin. En kuitenkaan kyennyt vielä astumaan ovesta vain yhden koiran kanssa.
Lähdin Paulin kanssa rantaan, jossa oltiin Ruman viimeisenä iltana olleet. En saanut itseäni ulos autosta. Istuin siellä pitkään, Pauli oli ihan hiljaa omassa boxissaan.
Lähdettiin Lindalle. Ajattelin, että olisi hyvä päättää päivä siellä, missä oltiin suurinosa siitä päivästä jo oltu, ja siinä seurassa, jossa Ruma oli lähes koko viimeisen päivänsä ollut. Otin Paulin autosta ja se jäi hetkeksi tuijottamaan Ruman boxin ovea.. ei, sieltä ei enää tule ketään, ei ainakaan Rumaa.

Nukuin Feon kanssa alakerrassa, siinä missä Ruman peti oli ollut. Siinä missä nukuin Ruman kanssa Ruman viimeisen yön. Tuntuu ehkä joidenkin mielestä kovin hassulta, mutta siinä vaiheessa ainoa paikka mistä tuntui oikealta hakea lohtua, oli Feon kainalo. Olisin varmaan niin hukassa ilman tuota höveliä pikkublondiani. <3

Näin lähti elämäni valo, ensimmäinen oma koirani. Koira, jolta opin niin paljon. Koira, joka ei tuominnut minua. Koira, joka antoi kaikki lukemattomat virheeni anteeksi. Koira, joka teki tulevien koirieni elämän paljon helpommaksi. Koira, joka suoriutui ensimmäisen koiran roolistaan täydellisesti.
KOIRA, JOLLAISTA EI ENÄÄ KOSKAAN TULE. Koira, joka oli enemmän kuin perheenjäsen, ystävä ja uskollinen seuralaiseni. <3

Hyvästi, Ruma. Ja KIITOS! <3

Aina yhdessä...

... Rumani ja minä <3